Ärsyttää. Ainahan voi mennä googlailemaan kuvia James Francosta ( = hyvän mielen tae). Tno, Harry Osbornesta. Pahin asia mitä näyttelijälle voi tapahtua lienee se, että joku rakastuu sen roolihahmoon.

Ihan pirun nätti jätkä se kyllä on.

Tuokin virke oli aluksi kaksisanainen.

Sanis alkaa 45 minuutin päästä, ja pitäisi keretä käydä kirjastossa lukasemassa uusin Demi, mutta mä luulen että mä kirjoitan tän pois alta ekaksi. Mä haluan kirjottaa.

Meiän koulun kuukeilla (meillä siis) oli tänään yläasteeseen tutustumispäivä. Meillä, A-luokalla, tosin oli ekalla tunnilla historian koe. (Persiilleen meni, kuten arvata saattaa. En tiedä mutta luulen.)

Meidän koulu on suuri ja steriili. Neljäsataa oppilasta, giganttinen liikkasali, lähivuotisen homeremontin jäljiltä uutuuttaan kiiltelevät luokat ja rakenteet. Se, 270 ihmisen ( = yläastelaisen, kakarat mukaan lukien kaiketi enemmän) koulu tuntuu niin kotoisalta verrattuna siihen missä me nyt ollaan.

Niissä 270 ihmisessä on toki muutama sellainen tapaus, jota mä en haluaisi nähdä lähimpään kymmeneen vuoteen. Mä rakastan niitä, älkää käsittäkö väärin. Mä en missään nimessä vihaa. Ne ei ole ärsyttäviä. Niihin vain liittyy kasa kiusallisia muistoja.

Niitäkään (muistoja, ei ihmisiä) ei varmaan olisi ilman erästä ihmistä, jota sitäkin mä taisin rakastaa mutta joka teki musta hullun. (Tenuhullun, ei mielisairas-hullun - mutta kaiketi siinä ei ole paljoakaan eroa.) Ihmistä jolla ei ole tapana istua suu supussa.

Joka toisinsanoen kertoi kaikille.

Jotka kaikki katsoi mua.

Ja ehkä syystä, koska mäkin olin osallisena. Enkä vähiten häiriköimällä sen etupihalla ja juoksemalla sen perässä.

Ihmiset tekee hulluja asioita rakkauden eteen, mutta jos sitä rakkautta ei ole, pistää miettimään miksi ne niitä tekeekään. Ei ne katso huomiseen, peiliin vähemmän harvoin.

Tarpeeksi menneisyyden kelailua, mä olen tässä nyt. Yksi asia minkä tää päivä yläasteella sai mut tajuamaan (joka ei ole vetyperoksidin käyttötarkoitus). Kun mä istuin siellä salissa, ja katselin kasin tukarien muodikkaita vaatteita ja kiiltäviä hiuksia, mä tajusin olevani siirtymävaiheessa. Aika lopettaa suunnittelu ja olla tulevaisuus. Sitä ei pystyne selittämään blogissa, vaan se pitää itse tajuta.

Nyt mun pitää lähtee, että mä kerkeän.

Miksi Dr. Philissä on mielenkiintoisimmat aiheet aina torstaisin, jolloin mä olen sanataiteessa enkä kerkeä katsomaan?